16.11.1994

Kanne Vantaan kihlakunnanoikeudessa

A kertoi veljeään B:tä vastaan ajamassaan kanteessa, että B oli 7.11.1989 tahallaan surmannut molemmat vanhempansa. Pesänjakaja oli 31.5.1991 toimittanut A:n ja B:n vanhempien jälkeen perinnönjaon siten, että syyntakeettomuutensa vuoksi myös B oli saanut normaalin perintöosuutensa. Pesänjakaja oli määrännyt, että A ja B omistivat kaiken jäämistöihin kuuluvan omaisuuden yhtäläisin oikeuksin ja velvollisuuksin, puoliksi kumpikin.

Tämän vuoksi A vaati perinnönjaon kumoamista ja jaon oikaisemista siten, että B:n katsotaan perintökaaren 15 luvun 1 §:n perusteella menettäneen perintöoikeutensa vanhempiensa jälkeen ja A yksin perii kaiken vanhemmiltaan jääneen omaisuuden.

Vastaus

Vantaan kaupungin virkaholhooja on B:n uskottuna miehenä kiistänyt kanteen ja vaatinut sen hylkäämistä.

Kihlakunnanoikeuden päätös 17.3.1992

Kihlakunnanoikeus lausui, että Vantaan kihlakunnanoikeus oli päätöksessään 19.4.1990 todennut B:n tahallaan surmanneen molemmat vanhempansa 7.11.1989. Lääkintöhallituksen lausuntoon yhtyen kihlakunnanoikeus oli kuitenkin katsonut B:n olleen teot tehdessään ymmärrystä vailla ja jättänyt hänet tämän vuoksi rangaistukseen tuomitsematta.

Mielentilatutkimuksessa oli B:n psyykkisen tilan todettu tuntuvasti huonontuneen ennen surmaamistekoja. Hänen vanhempansa olivat olleet huolissaan hänen väkivaltaisesta käyttäytymisestään ja sen vuoksi nukkuneet lukitun ja pönkitetyn oven takana. B oli jo lokakuun lopussa 1989 mielenterveystoimistossa käydessään ollut psykoottistasoisesti häiriintynyt. Hän oli marraskuun alkupuolella saanut niin sanottuja tappokäskyjä ja varustautunut iskuaseella. Vanhempiensa surmaamista edeltäneenä iltana hän oli jättänyt lääkkeensä ottamatta ja ollut kertomansa mukaan aamulla levoton ja sekaisin.

B:n kertoman mukaan hänen vanhempansa olivat keljuilleet hänelle ja hän oli itse kuullut jälleen tappokäskyjä, jolloin hän oli surmannut vanhempansa lyömällä näitä puukolla. Hän oli itse arvellut lyöneensä vain pari, kolme kertaa, mutta todellisuudessa iskuja oli ollut kymmeniä.

Mielentilatutkimuksessa oli B:n katsottu täyttävän kroonisen erilaistumattoman skitsofrenian kriteerit. Taudinkuva näytti kehittyvän yhä enemmän paranoidistyyppisen skitsofrenian suuntaan. Tutkimuksen mukaan hän ei ollut syytteenalaisten tekojensa aikana kyennyt psykoottisen tilansa vuoksi kontrolloimaan itseään vaan oli harhojen vallassa toteuttanut "ylhäältä tulleet käskyt". Hänen oli todettu olevan mielisairaslain tarkoittaman valtion mielisairaalassa annettavan hoidon tarpeessa ja vaarallinen itselleen tai muille.

Perintökaaren 15 luvun 1 §:n mukaan perintöoikeuden menettäminen edellytti, että kuolema oli tahallisesti aiheutettu rikollisella teolla. B:n oli todettu surmanneen vanhempansa. Tekoja oli pidetty tappoina. B oli kuitenkin mielentilansa vuoksi jätetty niistä rangaistukseen tuomitsematta.

Perintökaaren 15 luvun 1 §:n tahallisuusarvostelua määriteltäessä oli otettava huomioon, oliko B käsittänyt tekonsa rikokseksi tai muutoin mieltänyt menettelynsä ja sen seuraamukset. Mielentilatutkimuksen mukaan näin ei ollut tapahtunut. B oli toiminut täysin "ylhäältä annettujen käskyjen" mukaisesti. Hänen ei ollut katsottava tahallisesti aiheuttaneen vanhempiensa kuolemaa rikollisella teolla siinä mielessä kuin perintöoikeuden menettämiseen vaadittiin.

Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus hylkäsi kanteen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 22.9.1993

A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut kihlakunnanoikeuden päätöstä.

Perustelut

Vantaan kihlakunnanoikeus on päätöksessään 19.4.1990 todennut B:n surmanneen molemmat vanhempansa, mutta katsoen B:n olleen teot tehdessään ymmärrystä vailla jättänyt hänet näistä kahdesta taposta rangaistukseen tuomitsematta.

Perintökaaren 15 luvun 1 §:n mukaan kukaan ei saa perintöä sen jälkeen, jonka kuoleman hän tahallisesti on aiheuttanut rikollisella teolla. Tämän lainkohdan nojalla A on vaatinut sen vahvistamista, että B on menettänyt perintöoikeuden vanhempiensa jälkeen. A on ensisijaisesti vedonnut siihen, ettei säännöksessä tehdä poikkeusta syyntakeettomien osalta. Toissijaisesti hän on perustellut vaatimustaan sillä, että B on joka tapauksessa ymmärtänyt tekojensa oikeudenvastaisuuden. B:n omasta selostuksesta ilmeni, että hän on itse pitänyt vanhempiensa käyttäytymistä ainakin osittain tekojensa syynä ja että hän on tekojensa aikana tiedostanut niiden kohdistumisen vanhempiinsa ja tavoitellut niillä nimenomaan vanhempien kuolemaa. Tekojen jälkeen hän oli yrittänyt peittää jälkensä kätkemällä ruumiit. Muun muassa nämä B:n käyttäytymisestä esiin tulleet seikat ja tapahtumien jälkeen B:stä tehdyt havainnot osoittivat A:n mukaan B:n tekojen tahallisuuden. Kun B on siten joka tapauksessa ymmärtänyt tekojensa merkityksen, hän ei syyntakeettomanakaan ole oikeutettu perintöön vanhempiensa jälkeen.

B on psyykkisten oireiden vuoksi ollut jatkuvassa seurannassa ainakin vuoden 1987 alusta alkaen ja käynyt siitä lähtien säännöllisesti aluksi nuorisoneuvolassa kerran tai kahdesti viikossa ja sittemmin mielenterveystoimistossa ja ollut myös kahdesti sairaalahoidossa. Seurannan ja hoitojen syynä on ollut erityisesti vanhempiin kohdistunut aggressiivisuus, mutta myös yleisemmin levoton olo, ahdistuneisuus, huimauksen tunne, unettomuus, hallitsemattomat ajatukset ja harhat, psykoottisuus ja kontrolloimaton väkivaltaisuus. Taudinmäärittely on alussa vuonna 1987 ollut skitsofreenistyyppinen psykoosi ja B on vuonna 1988 kirjoitettu jakomielitaudin vuoksi määräaikaiseläkkeelle.

Rikosjutussa tehdyn mielentilatutkimuksen mukaan B on elänyt psykoottistasoisessa arvomaailmassa ja hänellä on esiintynyt korostuneita kuuloharhoja ja järjestäytymätöntä käyttäytymistä. B sairastaa jakomielitaudin erilaistumatonta kroonista muotoa ja on mielisairaalahoidon tarpeessa. Surmatessaan vanhempansa hän ei ole psykoottisen tilansa vuoksi kyennyt kontrolloimaan itseään vaan on harhojen vallassa toteuttanut todellisiksi luulemansa ylhäältä annetut käskyt. Mielentilatutkimuksen ja lääkintöhallituksen sen perusteella antaman lausunnon mukaan B:n on katsottava puheena olevien tekojen aikana olleen ymmärrystä vailla.

Korkein oikeus toteaa, että rikosjutussa tehdyllä päätöksellä ei ole sitovasti ratkaistu kysymystä B:n tekojen merkityksestä perintöoikeuden menettämisen kannalta. Tekojen aikana B:n mielessä on tosin ollut ajatus vanhempien kuolemasta. Asiassa ei kuitenkaan ole ilmennyt sellaisia seikkoja, joiden johdosta olisi aihetta arvioida B:n mielentilaa ja hänen syyntakeisuuttaan toisin kuin mielentilatutkimuksessa ja sen perusteella annetussa lausunnossa. A:n mainitsemien, hänen mielestään B:n tahallisuutta osoittavien seikkojen, jotka ovat olleet tiedossa mielentilatutkimusta tehtäessä ja siitä lausuntoa annettaessa, ei muu selvitys huomioon ottaen voida katsoa osoittavan, että B olisi todella ymmärtänyt tekojensa seurauksen, tosiasiallisen merkityksen ja oikeudenvastaisuuden. Tämän vuoksi ei B:n vanhempiinsa aikaisemminkin kohdistamasta aggressiivisuudesta huolimatta ole edellytyksiä pitää surmatekoja millään tavoin suunniteltuina tai tietoisesti tehtyinä. Olosuhteista tai muutoinkaan ei voida päätellä, että surmaaminen olisi tapahtunut perinnön saamiseksi. Edellä esitetyn perusteella, ottaen huomioon myös tiedot B:n sairaudesta ja psyykkisestä tilasta jo pitemmältä ajalta, Korkein oikeus katsoo, ettei B:llä mielisairautensa vuoksi ole ollut kykyä arvioida toimintansa oikeutusta eikä säädellä käyttäytymistään.

B:n, joka surmatessaan vanhempansa on ollut mielisairauden vuoksi ymmärrystä vailla ja siten syyntakeeton, ei voida katsoa perintökaaren 15 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla tahallisesti aiheuttaneen rikollisella teolla vanhempiensa kuolemaa. B ei siten ole näiden tekojen perusteella menettänyt oikeuttaan perintöön vanhempiensa jälkeen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.